Suoraa toimintaa! valottaa autonomisten liikkeiden historiaa Suomessa

Vuoden 2018 alkupuolella ilmestynyt Anton Montin ja Pontus Purokurun Suoraa toimintaa! – Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016 (Into Kustannus) kertoo tekijöiden sanoin ”radikaalien suomalaisten liikkeiden tarinan kolmen vuosikymmenen ajalta”. Suoraa toimintaa ei ole eikä toisaalta edes pyri olemaan yleisesitys kaikista erilaisista autonomisista liikkeistä Suomessa. Kyseessä on ennemminkin subjektiivisesta asemasta kirjoitettu teos, jossa painottuu suomalaisen autonomimarxistisen toiminnan esittely noin kymmenen vuoden ajalta (1999-2009). Subjektiivisuudessa ei itsessään ole mitään vikaa. Poliittisten toimijoiden on jopa parasta kirjoittaa itse oma historiansa omasta näkökulmastaan, mutta tässä kirjassa se tehdään paikoitellen muiden autonomisten toimijoiden kustannuksella. En kuitenkaan keskity tässä sen enempää teoksen harhaanjohtavaan alaotsikkoon, sillä asia on jo nostettu esiin yhdessä jos toisessa kirja-arviossa.

Mikä autonomia?

Poliittista autonomiaa ei voi erottaa ulkoparlamentaarisuudesta. Tästä ollaan kuitenkin eri mieltä poliittisessa suuntauksessa, jota voisi kutsua vanhan Antonio Negrin tuotannon voimakkaasti inspiroimaksi autonomimarxilaisuudeksi. Esimerkiksi Ruotsissa on aivan viime vuosina syntynyt useita autonomisia ryhmiä, jotka hakevat inspiraatiota 1960- ja 1970-luvun ”nuoren Negrin” operaismosta, mutta hylkäävät vuosituhannen vaihteessa italialaisten autonomien analyysista syntyneen (ja myöhemmin suomalaisten omaksuneen) myönteisen suhtautumisen parlamentarismiin. Tällaisia ovat Autonom Organisering Lundissa ja Framåt kamrater Göteborgissa. Italialainen autonomimarxistiliike on tätä negrismiksi nimitettyä suuntausta laajempi liike, kuten myös Antti Rautiainen huomauttaa kirja-arvostelussaan, mutta Suomessa painottui yksi autonomien suuntaus. Niin Italiassa kuin Suomessa on kuitenkin ollut muitakin autonomisia kommunisteja kuin negriläiset.

Toisin kuin tästä kirjasta voisi ehkä luulla, anarkistien lisäksi monet muut toimijat ovat tulleet samoihin johtopäätöksiin niin historiassa kuin omana aikanamme. Ranskasta Yhdysvaltoihin erilaiset kommunistit ovat päätyneet radikaaleihin johtopäätöksiin, jonka mukaan parlamentarismista ja erilaisista liikkeitä ja laajemmin elämää jähmettävistä instituutioista on paras pysyä kaukana jos haluaa rakentaa autonomiaa.

Teoksen taustalla olevista näkökulmista huolimatta nykyisessä ulkoparlamentaarisessa ja autonomisessa toiminnassa mukana oleville ihmisille on kiinnostavaa lukea, mitä aikaisemmista liikkeistä ja muusta toiminnasta voi oppia ja käyttää tätä välineenä toiminnan kehittämiseen. Kirjasta voi ottaa opiksi, mutta ei välttämättä tekijöiden tarkoittamassa mielessä. Suoraa toimintaa voi lukea myös varoittavana esimerkkinä autonomisten liikkeiden sudenkuopista.

Johdannossa Monti ja Purokuru kirjoittavat, että ”Kirjamme tarkoitus on parantaa liikkeiden kollektiivista muistia ja innostaa tulevia toimijoita.” Tässä teoksessa ei kuitenkaan paneuduta kovin syvällisesti autonomisten ryhmien ja liikkeiden organisoitumista ja strategiaa koskeviin keskusteluihin, jota olisin toivonut enemmän. Toimintaa kuvataan useammin näkyvän julkisen toiminnan kuin sisäisten keskustelujen kautta, jolla valittuihin toimintatapoihin ja toiminnan tavoitteisiin on päädytty. Tämä on ainakin osittain hinta siitä, että kirjan tapahtumat kuvataan hyvin dramaattisesti (samasta syystä kirjaa on myös vaikea laskea käsistä lukemisen aikana).

Autonomisissa liikkeissä toimineiden ihmisten on kuitenkin helppo nyökkäille monille liikkeiden ongelmille, jotka joitain poikkeuksia lukuun ottamatta toistuvat vuosikymmenestä toiseen: ongelmat ryhmädynamiikassa, vallan ja vastuun epätasainen jakautuminen, jaetun analyysin ja strategian puute, kykenemättömyys asettaa pitkän aikavälin tavoitteita, konkreettisen suunnitelmien puute seuraavista askelista, ryhmien ja liikkeiden uusintamisen epäonnistuminen, vaikeudet rakentaa pitkäaikaista ja itseään kehittämään kykenevää organisaatiota, autonomisten instituutioiden puute, kykenemättömyys perustaa ja ylläpitää infrastruktuuria ja niin edelleen. Monet suomalaiset ryhmät tai liikkeet ovat kyenneet ainakin väliaikaisesti vastaamaan osaan näistä kysymyksistä, mutta monella autonomisen toiminnan osa-alueella keskustelu on aloitettu käytännössä nollasta tällä vuosikymmenellä. Tähän on vaikuttanut ennen kaikkea jatkuvuuden puute toimijoissa ja toiminnassa. Usein autonomisilla toimijoilla on vaikeuksia asettaa edes muutaman kuukauden, puhumattakaan vuosien mittakaavassa selkeitä tavoitteita. Osaa tämän kaltaisista kysymyksistä käsitellään kirjassa eksplisiittisesti, mutta suurinta osaa pitää pohtia itse rivien välistä lukemalla, kirjoittajien keskittyessä kuvailemaan tapahtumia melko yleisellä tasolla.

Autonomian sukupuoli

Nykyajan näkökulmasta kirjassa käsitellään hämmentävän vähän sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää poliittista toimintaa. Parin poikkeuksen (esimerkiksi Anarkofeministiliitto Peppi 1990-luvulla) lisäksi feminismin olemassaolosta lähinnä vihjataan. Tämä ei kosketa ainoastaan kirjassa käsiteltyjä asioita, vaan näkyy nähdäkseni kirjan tavassa keskittyä ”uusiin avauksiin”. Esimerkiksi sellaiset ajallisuuden piiriin (jatkumo) liittyvät kysymykset, kuten liikkeiden uusintamista sekä tunne- ja hoivatyötä koskevat kysymykset, voisivat tarjota yllättäviä vastauksia niin feministeille kuin muulle autonomiselle toiminnalle. Poliittinen metodi joka keskittyy vain uusien avauksien tekemiseen, organisaation tai organisoitumisen nollaamiseen uudella brändillä lyhyellä aikavälillä, on osaltaan aiheuttanut jatkumon puutteen toiminnassa ja sen millaisiin kysymyksiin keskitytään.

Montin ja Purokurun tulkitsemana sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat Suorassa toiminnassa sivuosassaTässä yhteydessä voinee todeta, että en ole samaa mieltä joidenkin kirjan kritisoijien kanssa siitä, että mellakointi ja muu konfrontatiivinen suora toimina olisi palautettavissa ”miehiseen mellakaromantiikkaan”. Suurin osa ihmisistä, kenen kanssa olen ollut erilaisissa yhteenottotilanteissa ja niiden suunnittelussa Suomessa ja ulkomailla ei ole ollut miehiä. Lukuisat konfrontatiiviset naisten- ja muunsukupuolisten autonomiset ryhmät ja liikkeet todistavat, että militantti ja suora toiminta ei ole sukupuolesta kiinni.

Kuluneen vuosikymmenen aikana feministinen toiminta on moninkertaistunut Suomessa ja alkanut vaikuttaa koko yhteiskuntaan, joten kirjan loppuolella feminismiin liittyvää kirjoittamisen aihetta olisi löytynyt aiempia vuosikymmeniä enemmän. Kun tälle vuosikymmenelle päästään kunnolla vasta viimeisessä varsinaisessa luvussa, jää 2010-luvun feminististen ja muiden liikkeiden käsittely kuitenkin pintaraapaisuksi.

Liikehistoriasta ja sen kirjoittamisesta

Suoraa toimintaa voi lukea eräänlaisena epäakateemisena jatkona sellaisille kirjoille kuin Esa Konttisen ja Jukka Peltokosken Ympäristöprotestin neljäs aalto: eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla (2004) ja Arto Lindholmin Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005). Montin ja Purokurun teoksen vahvuus suhteessa edellä mainittuihin akateemisiin tutkimuksiin on akateemisen jargonin puuttuminen ja sitä seuraava helppolukuisuus sekä ajallisesti ja sisällöllisesti laajempi sisältö. Liikkeiden historiaan pätee sama kuin muuhun historiaan, kannattaa pitää mielessä mitä varten ja mistä näkökulmasta kirja on kirjoitettu.

Suoraa toimintaa on vetävästi kirjoitettu kuvaus erilaisten ristiriitojen, niin hedelmällisten kuin hedelmättömien, täyttämistä ryhmistä ja liikkeistä. Se saa menneet vuosikymmenet elämään. Parhaimmillaan kirjassa kuvataan sellaisia pitkän ajan kehityskulkuja, joista on hyötyä kaikille liikkeissä toimineille (yksi tällainen on Suomen poliisin militarisoitumisen kehitys alkeellisista jouhajoukoista ihmisiä ”vähemmän tappavilla” aseilla ampuviin erikoisryhmiin).

Tiedän niin paljon kirjan taustahaastatteluista poliittisista syistä kieltäytyneitä ihmisiä ja sellaisia keiltä ei edes kysytty, että tämä näkyy väistämättä kirjan lopputuloksessa. Vaikka olen kuullut yksittäisistä kirjaan jääneistä asiavirheistä eri vuosikymmenten toimijoilta, niin isompi ongelma Suorassa toiminnassa on se miten eri toimijat, toiminta, päämäärät, analyysi ja strategia kehystetään tai jätetään kehystämättä sekä millainen tulkinta näistä esitetään. Mitä vähemmän aikaa autonomisissa liikkeissä on toiminut ja mitä vähemmän tietää niiden historiasta sitä vähemmän lukija pystyy arvioimaan kirjan tulkintoja eri tapahtumista. Kirjaa lukiessa tulee usein pohtineeksi, että menikö se todella aivan näin tai voiko tapahtumat tulkita muilla tavoin. Parhaita hetkiä ovatkin sellaiset kohdat, missä toimijat pääsevät suoraan ääneen kertomansa tai kirjoittamansa kautta.

Kärjistäen voisi sanoa, että mitä etäämpänä kirjassa kuvatut toimijat, ryhmät ja liikkeet ovat kirjoittajien omasta autonomimarxilaisesta asemasta, sitä suuremmalla varauksella tulkintoihin kannattaa suhtautua. Esimerkiksi Takku-verkkosivu on ollut niille autonomisille liikkeille missä olen toiminut merkittävämpi kuin Megafoni. Luin Megafonia vuosikausia kiinnostuksella, mutta se ei juurikaan vaikuttanut niihin liikkeisiin missä toimin. Vaikka Takku on toiminut vuodesta 2005 yleisenä autonomisena mediana tähän päivän saakka, sitä ei kuvailla kirjassa kuin parilla lauseella. Megafonia taas kuvataan reilun neljän sivun verran. Jos ajoittaista muiden toimijoiden piikittelyä olisi maltettu jättää vähemmälle, olisi vetävästi kirjoitettu kirja ollut vielä miellyttävämpi lukukokemus. Samalla kun autonomien projektit kuvataan pääasiallisesti menestystarinoina, anarkistit ”närkästyvät” ja ”puhisevat” läpi kirjan (on selvää, että paria poikkeusta lukuun ottamatta suurin osa heistä ei saa omaa ääntään kuuluviin). Nämä esimerkit kuvastavat hyvin kirjassa tehtyjen painotuksien vaikutusta autonomisten liikkeiden historian tulkintaan. Toivottavasti näemme siis pian muista poliittisista lähtökohdista kirjoittavien ja muilla tavoin toimivien autonomisten liikkeiden itse kirjoitettua historiaa.

Kansalaistottelemattomuutta ja suoraa toimintaa käyttänyt ydinvoiman vastainen Olkiluoto Blockade järjestettiin useana vuonna Eurajoella. Kaupunkien ulkopuolella tapahtunut autonominen poliittinen toiminta jää Suoraa toimintaa! -kirjassa vähemmälle huomiolle.

Kirjan eittämättä suurin ansio on siinä kuvatun autonomisen toiminnan tallentaminen kansien väliin, joka on vaatinut valtavan työn. Tämä toiminta on rajoittunut tällä vuosituhannella pääosin Helsinkiin, Turkuun, Jyväskylään ja Tampereelle. Näistä kaupungeista varsinkin Tamperetta käsitellään silmiinpistävän vähän siitä huolimatta, että siellä on Helsingin jälkeen eniten radikaalia liikehdintää. Kirjan tarkastelujaksolla toiminnan keskittyminen suuriin kaupunkeihin on voimistunut entisestään. Vaikka yrityksiä on ollut, toiminnan vakiinnuttaminen maaseudulle tai edes keskisuuriin kaupunkeihin (Oulu, Vaasa, Pori, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Kouvola jne.) on ollut kivuliasta tai olematonta. Suorasta toiminnasta tulee sellainen kuva, että autonomien keskuudessa tätä kysymystä ei juuri analysoitu eikä Helsingin (ja muutaman muun yliopistokaupungin) asemaa nähty ongelmana. Tämän seurauksena teoreettinen tuotanto ja analyysi ovat keskittyneet lähes ainoastaan urbaaniin problematiikkaan.

Toiminnan kaupunkikeskeisyyden kaavaa on enemmän rikottu anarkistien toimesta ja erityisesti liittyen ympäristötoimintaan, jota kirjassa ei käsitellä kovin paljon alkupuolen 1990-luvun ympäristöradikalismin kuvauksen jälkeen. Viime ja tällä vuosikymmenellä monet protestileirit ja muu ympäristötoiminta on ollut muusta toiminnasta poiketen maaseudulla.

Puolue syö vallankumouksen lapset jos liikkeitä ei kyetä uusintamaan

Suoraa toimintaa kertoo autonomisista liikkeistä, mutta antaa vähän tilaa puoluepolitiikan ja erityisesti sen valinnan tai siihen ajautumisen kritiikille. Teoksen nimen huomioon ottaen erikoisin, ja vähemmän muita lukuja kiinnostava, on luku yhdeksän ”Pitkä marssi instituutioihin (2009-2012)”. Luin kyseistä lukua varoittavana esimerkkinä autonomisten liikkeiden näkökulmasta. Luvussa kuvataan sitä, miten iso osa autonomimarxilaisista toimijoista siirtyi ulkoparlamentaarisesta toiminnasta parlamentaariseen toimintaan Vasemmistoliitossa (teoksessa kuvataan jo aiemmin miten samankaltainen autonomien marssi puolueeseen oli tapahtunut vuonna 2003 Vihreän liiton kohdalla). Kirjassa ei tehdä kriittisiä johtopäätöksiä siitä, onko kumpikaan näistä puolueenvaltauksista johtanut toivotunlaisiin lopputuloksiin.

Moni Vasemmistoliiton valtaukseen osallistunut entinen autonomi lähinnä vaikuttaa menettäneen uskonsa kaikenlaiseen politiikkaan, viimeistään silloin kun Vasemmistoliitto osallistui tämän vuosikymmenen leikkaukset aloittaneeseen Jyrki Kataisen hallitukseen vuonna 2011. Instituutio-lukua voi lukea ohjeena: jos haluaa säilyttää autonomian, toiminnan ilon ja kasvattaa antikapitalististen liikkeiden voimaa kannattaa pysyä kaukana puolueista ja muista hierakkisesti, byrokraattisesti ja edustuksellisesti toimivista rakenteista. Autonomisen toiminnan voiman ja organisaation näkökulmasta esimerkiksi kirjan alkupuolella kuvatut 1990-luvun radikaalit eläinoikeus- ja ympäristöliikkeet ovat relevantimpia kuin liikkeistä puolueisiin lähteneiden ihmisten jatkovaiheet, joten saman luvun viemän tilan olisi voinut käyttää 1990- ja 2010-luvun kapeahkon kuvan laajentamiseen.

Toinen kirjasta mieleen nouseva kysymys on, että miten eri aikojen toimijat ovat pyrkineet luomaan liikkeisiin pitkäjänteisyyttä ja jatkumoa. Kyvyttömyys organisoitua pitkäjänteisesti on koskenut Suomessa kaikkia autonomisten liikkeiden toimijoita autonomeista anarkisteihin. Nykyään Vasemmistoliiton poliittisena sihteerinä toimivan Dan Koivulaakson turhautuminen ulkoparlamentaariseen toimintaan kuvaa toiminnan ongelmia:

Ajan myötä autonomien kyvyttömyys organisoitua pitkäjänteisesti alkoi muodostua taakaksi. ”Niin monessa jutussa oltiin aikaamme edellä, mutta sitten asiat pistettiin aina jäihin, kun olisi pitänyt alkaa rakentaa liikettä.” Näin kävi esimerkiksi vuosien 2004-2006 prekariaattiliikkeen ja kaupunkitilakampanjoiden kanssa. ”Vapaa Helsinki -kampanjassa oli valtavasti näkemystä ja analyysia mutta ei kykyä organisoitua kaveriporukkaa laajemmalle. Siihen se tyssäsi aina.”

Jos autonomiset liikkeet eivät kykene tarjoamaan pidempään toiminnassa mukana oleville ihmisille enää merkityksellisiä kokemuksia tai tukea ja turvaa muuttuvissa elämäntilanteissa, tulevat ne aina vuotamaan puolueisiin. Olennainen kysymys, johon kirjassa ei vastata kunnolla, on se, että muuttaako autonomisista liikkeistä puolueisiin pakeneminen maailmaa sen enempää? Tämän kirjan valossa, autonomien ensimmäisen aallon kadottua Vihreisiin ja toisen Vasemmistoliitton, vastaus vaikuttaa olevan ei. Puolueisiin siirtyminen on vienyt voimaa autonomisilta liikkeiltä, mutta ei ole edistänyt niiden tavoitteita tai tarjonnut mitään merkittävää takaisin. Mieleen nousee väistämättä ajatus siitä, miten voimakkaita autonomisia liikkeitä ja millaista infrastruktuuria Suomessa nyt olisi, jos kymmenet parlamentaariseen toimintaan mukaan lähteneet ihmiset olisivat jatkaneet puolueiden sijasta työskentelyä autonomisten liikkeiden rakentamiseksi ja kehittämiseksi.

Yksi tämän hetken autonomisten toimijoiden suurimmista haasteista on sellaisten autonomisen politiikan rakentaminen, mikä kykenee mahdollisimman pian tarjoamaan uskottavan vaihtoehdon puolueisiin, ammattiliittoihin ja muihin 1900-luvun jäänteisiin lähtemiselle. Tämä saattaa vaatia tämän hetkisten käsitysten muuttamista siitä mitä autonominen poliittinen toiminta tarkoittaa.

Puoluepolitiikkaan siirtyjiä suurempi määrä ihmisiä kuitenkin lopettaa kaikenlaisen politiikkaan osallistumisen, esimerkiksi perheen tai työn myötä muuttuneen elämäntilanteen takia. Suoraa toimintaa ei tarjoa selkeitä vastauksia autonomisten liikkeiden uusintamista koskeviin kysymyksiin, mutta onneksi tästä tärkeästä teemasta on alettu puhua entistä enemmän liikkeiden parissa (eikä vähiten autonomisesta feministisestä näkökulmasta). Iso osa kirjassa kuvatuista ryhmistä ja liikkeistä ei ole valitettavasti jättänyt jatkuvuutta tuovaa fyysistä infrastruktuuria tai muuta konkreettista perintöä. Vaikka monet toimijat hapuilevat tällä hetkellä, on ainakin selvää, että tarvitaan sellaista autonomista poliittista toimintaa, joka voi tarjota materiaalista tukea ja turvaa yhä suuremmalle joukolle ihmisiä.

 

Luther Blissett (s. 1994) on toiminut vuosia Suomen autonomisissa liikkeissä. Blisset on ollut keskeisenä toimijana mukana kehittämässä liikkeiden taktiikoita ja strategioita vastaamaan aikamme haasteita.

Mainokset
%d bloggers like this: