Kun yhteiskuntaa koettelee odottamaton katastrofi, oli kyse sitten sodan kaltaisesta konfliktista, yllättävästä resurssipulasta tai luonnonilmiöstä, ihmisten keskinäinen avunto, empatia ja solidaarisuus korostuvat entisestään. Liberalismin ideologisesta ylivallasta huolimatta ihmisillä on nykyäänkin lähes refleksinomainen taipumus tulla yhteen ja kehittää spontaaneja yhteistoiminnan ja tuen muotoja silloin kun hätä on syvimmillään. Ihminen on lähtökohtaisesti yhteiskunnallinen eläin, ja yhteen kokoontuminen on ihmiselle myös tapa vastata stressin, epätietoisuuden ja turvattomuuden kaltaisiin tunteisiin muuttuneessa ympäristössä. Tämä ilmiö on toistunut niin usein ja niin erilaisissa yhteyksissä, että sille on annettu oma nimi: katastrofikommunismi.
Liberaalit ja muut markkina- ja valtiouskovaiset ovat vuosisatojen ajan kehittäneet psykologisia, yhteiskuntatieteellisiä ja filosofisia teorioita vakuuttaakseen ihmiset siitä, että ilman valtion kaltaista pakkovaltaa ihmisillä on taipumus suistua vahvimman oikeuteen, kaikkien sotaan kaikkia vastaan, sekä hedonistiseen ja itsekeskeiseen saalistamiseen ja ryöstelyyn. Koko “virallinen historiankirjoitus” on muovattu tukemaan näitä teorioita, joiden taustalla vaikuttaa Thomas Hobbesin yhteiskuntafilosofiassaan muotoilema käsitys ”luonnontilasta”. Hobbesin spekulaation mukaan valtiottomuus tarkoittaa luonnontilaa, jossa vallitsee ”ihminen on ihmiselle susi”-mentaliteetti ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi ihmiskunta on historiansa saatossa ”kehittynyt” tästä luonnontilasta kohti syvenevää valtiollisuutta, keskusjohtoisuutta ja institutionalisoituja hierarkioita.
Hobbesilainen liberaali maailmankuva on kuitenkin kyseenalaistettu lukuisten yhteiskuntafilosofien ja poliittisten liikkeiden toimesta. Jo 1800-luvulla Karl Marxin, Mihail Bakuninin ja Peter Kropotkinin kaltaiset työväenliikkeessä toimineet sosialismin teoreetikot argumentoivat sosiaalisemman, empaattisemman ja yhteisöllisemmän ihmiskuvan puolesta. Esimerkiksi Kropotkin argumentoi kirjassaan Mutual Aid: Factor of Evolution hänen elinaikanaan noussutta sosiaalidarwinismia vastaan esittäen laajoihin aineistoihin nojaten, että kyky keskinäiseen apuun ja yhteistyöhön määrittää eläinmaailmaa sekä selviytymismahdollisuuksia ja evoluutiota vahvemmin kuin yksilöiden välinen kilpailu. Heidän ajatuksiaan on kehitelty 1900-luvulla eteenpäin, ja täydennetty uusien yhteiskuntatieden, kuten antropologian ja sosiologian, metodeilla.
Antropologian piirissä Pierre Clastresin ja Viveiros de Castron kaltaiset tutkijat ovat kirjoittaneet yhteisöistä, jotka eivät ainoastaan ole valtiottomia vaan ovat myös muodostaneet yhteisöllisiä rakenteita, joiden avulla aktiivisesti estetään valtiorakenteiden synty. David Graeber ja James C. Scott ovat puolestaan tutkimuksiinsa nojaten argumentoineet, että monet valtiottomat yhteisöt ovat itse asiassa perustuneet jakamisen ja vastikkeettomuuden kaltaisille yhteisöllisille arvoille, eivätkä muistuta lainkaan Hobbesin kehittelemää ajatusta ”luonnontilasta”. Päinvastoin, myös Graeberin ja Scottin mukaan nämä yhteisöt ovat usein pyrkineet aktiivisesti vastustamaan valtion, keskusjohtoisuuden ja luokkayhteiskunnan muodostumista ja pitämään kiinni yhteisöllisestä elämäntavastaan.
Kirjassaan Debt: The First 5000 Years Graeber argumentoi, että nämä yhteisölliset arvot ja käytännöt elävät vielä pitkään valtionmuodostuksen jälkeen ihmisten tietoisuudessa ja käytännöissä, ja tämä ”arkinen kommunismi” on itse asiassa ihmisen sosiaalisuuden perusta jopa kapitalistisissa yhteiskunnissa. Hänen mukaansa kapitalismin olemassaolo on viime kädessä riippuvaista siitä, että suurin osa ihmisten arkisesta kanssakäymisestä perustuu jakamiseen ja vastikkeettomuuteen pohjautuvaan kommunistiseen etiikkaan, eikä suinkaan yksilön etuun ja vaihtoarvoon perustuvaan liberaaliin ”kaupankäyntiin”. Graeberin ajatuksista ”arkikommunismista” on Suomessa kirjoittanut esimerkiksi lukuisia kirjoja julkaissut ympäristöfilosofi Olli Tammilehto. Samansuuntaisia analyysejä ovat esittäneet myös esimerkiksi Murray Bookchin kirjassaan The Ecology of Freedom ja 2010-luvulla maailman mielenkiinnon naulinnut Abdullah Öcalan viisiosaisessa kirjassaan Manifesto for a Democratic Civilization.
Yllä sivuttuja tutkimuksia soveltaen voidaan siis sanoa, että ”katastrofikommunismi” on yhteiskunnassa jo valmiiksi olevien yhteisöllisten ja kommunististen käytäntöjen vapautumista, voimistumista ja kiihtyvää laajentumista tilanteessa, jossa liberalismin, valtion ja kapitalismin paine hellittää odottamattoman häiriön (katastrofin) seurauksena.
Ihmisten reagointia maanjäristyksiin, paloihin, räjähdyksiin, terrori-iskuihin ja hurrikaaneihin viime vuosisadalla tutkinut Rebecca Solnit argumentoi kirjassaan A Paradise Built in Hell, että käytäntö näyttää tukevan ennemminkin yllä sivuttujen yhteiskuntafilosofien ja antropologien teorioita kuin niitä hobbesilaisia käsityksiä, joiden perustalle moderni liberaali valtioteoria on rakennettu. Solnitin mukaan siellä, missä valtio lakkaa äkillisesti toimimasta tai valtiollinen ja kapitalistinen hallinta pettää, ihminen käyttäytyy solidaarisemmin ja vastuullisemmin toista ihmistä ja ympäristöään kohtaan. Esimerkkejä katastrofikommunismista löytyy runsaasti myös Suomesta, niin varhaisemmista yhteisöistä kuin modernilta ajalta, maailmansotien yhteydestä ja vielä tuoreemmilta pulavuosilta. Pienemmissä yhteisöissä tätä tapahtuu jatkuvasti. Esimerkiksi tästä käy viime syksyn vesikriisi Petäjämäellä, jossa kuntalaiset puolittivat nopeasti vedenkulutuksensa vapaaehtoisuuteen ja yhteisvastuullisuuteen perustuen.
Petäjämäen tapausta tutkinut Tampereen yliopiston tutkija Tuuli Hirvilammi toteaakin, että “juuri yhteisö on voimavara” kriisitilanteessa. Hirvilammin mukaan kansainvälisissäkin tutkimuksissa on todettu, että kun paikallistaloudet vahvistuvat, ne pystyvät vastaamaan hyvin yllättäviin kriiseihin. Toisaalta hän korostaa myös yhteisöjen mahdollisuutta vastata haastaviin tilanteisiin, jotka pakottavat oppimaan uutta.
Pandemia on kuitenkin aivan ainutlaatuinen katastrofi, joka muovaa epäilemättä uudelleen käsityksiämme itsestämme, ihmisten välisistä suhteista sekä yhteiskunnistamme, mutta myös kriisiin reagoimisesta. Vaistonvaraiset reaktiot kriisiin, kuten kaikenlainen laajapohjaisempi yhteen kokoontuminen, on juuri se, mitä pandemian olosuhteissa on jouduttava välttämään. Epidemia tuntuukin olevan kriiseistä antisosiaalisin, iskien suoraan ihmisen sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä vastaan. Italiassa ihmiset eivät voi tällä hetkellä edes surra yhdessä menetettyjä läheisiään, sillä myös hautajaiset kuuluvat kiellettyjen joukkokokoontumisten piiriin.
Katastrofikommunismista eteenpäin: pandemiakommunismi
Jos lähdemme siitä, että vaistonvaraiset reaktiot kriisiin eivät tule kysymykseen pandemian tapauksessa, ihmiselle luonteenomaista joukkoilmiötä – “katastrofikommunismia” – ei tule muodostumaan spontaanisti laajassa mittakaavassa, vaikka Suomessa onkin koronaepidemian myötä syntynyt historiallisen paljon keskinäisen avun aloitteita. Tällä voi olla suunnattomia humanitäärisiä, psykologisia (jopa traumaattisia) ja yhteiskunnallisia seurauksia, sillä nämä epäviralliset keskinäisen avun muodostelmat tarjoavat apua materiaalisten ongelmien lisäksi ihmisten sosiaalisiin, emotionaalisiin ja jopa hengellisiin tarpeisiin hädän keskellä. Katastrofikommunismin sijaan on siis hahmoteltava kehittyneempää keskinäisen avun muotoa – pandemiakommunismia.
Toisin kuin katastrofikommunismi, pandemiakommunismi ei voi perustua refleksinomaiseen ja vaistonvaraiseen käyttäytymiseen, joka usein riittää lievittämään katastrofien vaikutuksia. Esimerkiksi koronamyrskyn silmässä Italiassa ”Solidaarisuusprikaateja” perustanut Valerio sanoo, että koronan myötä ”kaikki on arvioitava uudelleen” ja hyväksyttävä tietty määrä kurinalaisuutta hygienian, tehtävien suorattamisen ja muiden rutiinien suhteen. Keskinäisen avun on perustuttava vahvistettuun tietoon taudista sekä yleisiin oppeihin epidemioiden kehityksestä ja niiden tainnuttamiseen soveltuvista vastatoimista. Jotta keskinäisessä avussa olisi mitään mieltä, sen täytyy vaikuttaa suoraan epidemian kehitykseen sekä lievittää humanitääristä kärsimystä – ei lisätä sitä!
Pandemiakommunismi ei myöskään voi perustua ihmisten joukkokokoontumisiin ja niistä syntyviin spontaaneihin järjestäytymismuotoihin. Päinvastoin, sen lähtökohdaksi on otettava yhteiskunnan perustoimintojen, logistiikan sekä ihmisten materiaalisten ja psyykkisten perustarpeiden turvaaminen mahdollisimmin vähillä lähikontakteilla. Lähtöpiste ei ole spontaanit joukkokokoontumiset, vaan ihmisten äärimmäinen fyysinen eristys. Pandemiakommunismin tehtävä onkin kehittää sellainen keskinäisen avun organisaatio, joka pystyy murtamaan eristäytymisen ja tuomaan ihmiset yhteyteen keskenään, koska siitä on enemmän hyötyä karanteeneista, viruksesta tai lomautuksista ja työttömyydestä kärsiville ihmisille ja epidemian tainnuttamiselle kuin eristyksessä istumisesta.
On lähdettävä liikkeelle siitä ymmärryksestä, että jokaikinen ihminen voi vaikuttaa myönteisesti ympärillään olevien ihmisten hyvinvointiin. Valtiollisessa lähestymistavassa tavalliset ihmiset nähdään ainoastaan mahdollisina taudinlevittäjinä, ja pidetään parempana että he ovat mielummin kotonaan poissa jaloista ja tautia levittämästä, kuin häiritsemässä instituutioiden ja yritysten toimintaa. Lähestymistapa, jossa yhteiskuntaan saa osallistua ainoastaan työntekijän roolissa, on kuitenkin monella tapaa väärä.
Ensinnäkin on helppo luetella useita konkreettisia tilanteita, joissa individualistinen selviytyminen itse asiassa altistaa paljon useammille lähikontakteille ja taudinleviämispaikoille, kuin harkittu ja järjestelmällinen tehtävien jako esimerkiksi naapureiden kanssa. Varsinkin riskiryhmiin kuuluvien ihmisten lähikontakteja voidaan laskea radikaalisti alkeellisillakin kollektiivisilla rakenteilla. Yksinkertainen ja konkreettinen esimerkki tästä on kaupassakäynti: jos naapurit jakavat kaupassakäynnin vuoroihin, he voivat saada ruokaa minimaalisella ihmiskontaktien määrällä. Jos jokainen sen sijaan menee kauppaan itse, jokainen liikkunee vähintään useiden kymmenien ihmisten keskuudessa. Tämänkaltaista tehtävien ja vastuiden jakamista ja kierrättämistä voi tehdä useimpien arjen askareiden kohdalla, ja siten vähentää lähikontakteja ja taudin leviämisvauhtia samalla kun kasvattaa yhteisöllistä turvaverkkoa.
Toiseksi, ei ole mitään syytä olettaa, että normaalit palvelut ja logistiset ketjut pystyisivät vastaamaan ihmisten tarpeisiin epidemian – ja sitä seuraavan talouskriisin – kurimuksessa. Jos ympäri maailmaa jatkuneen kurjistamis- ja leikkauspolitiikan suurta linjaa ei kyetä muuttamaan, on varsin todennäköistä, etteivät monet peruspalvelut tule lähitulevaisuudessa olemaan kaikkien saatavilla. Vaikka olisivatkin, niin niiden toiminnallisuutta – esimerkiksi ihmiskontaktien määrää – ei ole suunniteltu ehkäisemään taudin leviämistä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tavallisia palveluita täydennetään erilaisilla institutionaalisilla kriisitoimilla ja -rakenteilla, mutta myös näissä esiintyy vääjäämättä improvisointia eivätkä nekään toimi parhaimmalla mahdollisella tavalla.
Pandemiakommunismille on ominaista sen leviäminen ensisijaisesti uusintavan työn (engl. reproductive labour) alueella. Toisin kuin niin sanottu tuottava työ, uusintava työ ei tuota markkinoilla myytäviä tuotteita tai palveluita, vaan nimensä mukaisesti uusintaa työvoimaa ja laajemmin koko yhteiskunnan ja siten myös tuotannon sosiaalisia ja aineellisia edellytyksiä. Uusintavaksi työksi luetaan usein esimerkiksi kasvatus, lastenhoito ja sairaanhoito, siivous, ruoanvalmistus ja ”kotityöt” sekä erilaiset hoivatyön muodot. Myös koulussakäynti ja opiskelu voidaan hahmottaa uusintavana työnä, joka valmistelee ihmisiä ”oikeiksi töiksi” miellettäviin tuottaviin töihin. Uusintava työ on kapitalistisessa yhteiskunnassa pääosin naisten harteilla, riippumatta siitä tehdäänkö se kotona (palkattomana) vai kodin ulkopuolella (palkatöissä), ja se onkin siksi ollut vallankumouksellisten feministien, kuten Silvia Federicin ja Selma Jamesin, analyysin ja kritiikin kohde sekä vastarinnan areena. Viimeisen vuosikymmenen aikana yhdeksi tärkeimmistä antikapitalistisen feminismin käyttämistä termeistä on noussut yhteiskunnallisen uusintamisen käsite, jota Kansainvälisenä naistenpäivänä ympäri maailmaa järjestettävän naisten lakon organisointityöhön osallistunut tutkija Cinzia Arruzza kuvailee Kumu-sivustolle suomennetussa haastattelussa:
”Parilla sanalla, puhumme toiminnasta ja työstä, johon sisältyvät työvoiman biologinen, arkinen ja sukupolvien välinen uusintaminen. Selvyyden vuoksi: työvoiman uusintaminen merkitsee elämän ja ihmisten tuottamista. Se ei rajoitu pelkkään ylläpitämiseen tai hengissä selviytymisen välttämättömyyksiin, vaan ulottuu myös monimutkaisempien tarpeiden tyydyttämiseen ja niiden kykyjen uusintamiseen, jotka auttavat muuttamaan työvoiman erityiseksi, kapitalistisilla markkinoilla myytäväksi tavaraksi.”
Asuminen, koulutus, kasvatus, lastenhoito, hoiva, ruoka ja muut elämän perusasiat ovat juuri niitä kysymyksiä, joihin pandemiakommunismi pyrkii tarjoamaan uudenlaisia ratkaisuja, jotka eivät perustu valtioon tai myöskään patriarkaaliseen perhemalliin. Pandemiakommunismilla on siis luontainen yhteys feministiseen kamppailuun. Yhteisöllisillä rakenteilla on mahdollisuus – ja jopa velvollisuus – murtaa perinteisiä sukupuolirooleja ja niistä seuraavia rajoituksia ja työnjakoa. Kotitalouksien ongelmat eivät myöskään rajoitu ainoastaan toimeentulon ja asumisen kaltaisiin kysymyksiin, vaan myös päihteiden käytön, naisiin kohdistuvan väkivallan ja mielenterveysongelmien kaltaiset kysymykset ovat keskeisessä roolissa karantiinien aikaan. Näihin kysymyksiin on muotoiltava ja tarjottava vastauksia, ja pandemiakommunismin on oltava feminististä ja naisten vapautukseen pyrkivää tai se jää väistämättä vaillinaiseksi rajaamalla yhteiskunnan toiminnan kannalta olennaisia alueita ulos.
Ensimmäisiä askeleita kohti pandemiakommunismia
Aivan ensimmäinen askel on yksilöllisen ja yhteiskunnallisen epävarmuuden vähentäminen ja siten jaetun vastuun ja itseluottamuksen lisääminen. Yhteiskunnallinen epävarmuus aiheuttaa kaoottisia joukkoilmiöitä, jotka lähes varmasti ennemminkin pahentavat epidemian humanitäärisiä seurauksia kuin lieventävät niitä. Esimerkin tällaisesta joukkopsykologisesta ilmiöstä näimme jo 12. maaliskuuta, kun hallituksen tiedotustilaisuuden jälkeen kymmenettuhannet ihmiset lähtivät ostamaan vessapaperia ja muita elintarvikkeita, käsidesiä, saippuaa ja tulehduskipulääkkeitä. Seurauksena oli tyhjentyneet hyllyt monissa kaupoissa varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Emme ole vielä aineellisen pulan tilanteessa, joten tällä ei ollut suoranaisesti tuhoisia seurauksia (tosin on hyvä ymmärtää, että jotkin hamstratut lääkkeet ovat joillekin välttämättömiä arjessa ilman koronavirustakin). Nyt se oli tarpeetonta – mukaan lukien tarpeetonta altistumista suurille ihmisjoukoille – mutta vaikeammissa olosuhteissa hamstrauspaniikin seuraukset olisivat voineet olla traagiset.
Massailmiöksi kasvava individualistinen hamstraus on ennenkaikkea kapitalismin luomus, joka perustuu liberalismin “jokainen on oman onnensa seppä” ja ”ihminen on ihmiselle susi”-oppeihin. On turha syyllistää yksittäisiä ihmisiä siitä, jos he pelkäävät joutuvansa pyyhkimään takapuolensa paljaaseen käteen, elleivät ehdi ensimmäisten joukossa ostamaan vessapaperia. Tämä osoittaa ainoastaan sen, että ihmiset ovat ymmärtäneet liberalismin raadollisen etiikan ja markkinalogiikan paremmin kuin Jari Ehrnroothin kaltaiset kolumnipalstojen helppoheikit. Avainasemassa yhteiskunnallisen epävarmuuden ja turvattomuuden vähentämisessä ovatkin yhteisölliset rakenteet, jotka tarjoavat niin konkreettista materiaalisesta turvaa kuin myös tunteen solidaarisuudesta ja oman elämän haltuunotosta, joka rohkaisee ihmisiä ylittämään liberalismin antisosiaaliset opit.
Teknologian rooli pandemiakommunismin organisoinnissa on merkittävä. Monia fyysisiä kontakteja, varsinkin suurempia kokouksia, voidaan välttää asianmukaisilla teknologisilla sovelluksilla. Ensimmäinen askel on kommunikaatio, ja esimerkiksi Helsingissä useilla asuinalueilla ja yksittäisissä kerrostaloissa onkin jo luotu naapureiden Whatsapp- ja Facebook-ryhmiä sekä puhelurinkejä. Seuraava askel voi olla tukipuhelinnumerot lähisuhdeväkivallasta tai muista ongelmista kärsiville ihmisille tai helppokäyttöiset sovellukset, jotka tukevat aineellisen tuen tarjoamista, pyytämistä ja koordinointia, ja mahdollistavat skaalautumisen. Monilla ihmisillä on jo jonkinlaista kokemusta esimerkiksi virtuaalisesta päätöksenteosta työelämässä, vapaaehtoistoiminnasaa tai poliittisessa toiminnassa, mutta varsinkin järjestäytymistä helpottavien sovellusten ja muiden innovaatioiden saralla on vielä paljon saavutettavaa.
Luontainen perusyksikkö, josta aloittaa vastuiden, roolien ja tehtävien jako voisi kerrostaloalueilla olla oma rappukäytävä tai kerrostalo, muilla alueilla rivitaloyhtiö tai sopiva kadunpätkä omakotitaloja. Arjen konkreettisimpien perustarpeiden hoitamiseen riittänee joidenkin kymmenien ihmisten yhteisö. Näitä perustarpeita voivat olla esimerkiksi:
- Riskiryhmiin kuuluvien, karanteeniin joutuneiden sekä sairastuneiden ihmisten auttaminen kaupassakäynnin sekä muun arkisen asioinnin, kuten apteekissa ja postissa käynnin, hoidossa.
- Lastenhoidon jakaminen, jos koulut ja päiväkodit suljetaan mutta vanhemmat joutuvat edelleen käymään töissä.
- Internetin, yhteisten tilojen, autojen ja muiden vastaavien arkisten resurssien jakaminen yhteiskäyttöön.
- Elintarvikkeiden ja muiden perustarvikkeiden hankkiminen ja jakaminen yhdessä, jos ne jossain vaiheessa alkavat olla vaikeammin saatavilla. Laajalle levinneenä pelkästään tämän mahdollisuuden olemassaolon pitäisi lieventää liberalismin ja individualismin luomasta pelosta johtuvaa tarpeetonta hamstrausta.
Kun yksittäiset raput, taloyhtiöt tai kadunpätkät ovat jokseenkin järjestäytyneet, seuraava kysymys on millä tavalla nämä voivat koordinoida keskenään. Löytyykö alueelta esimerkiksi terveysalan koulutuksen omaavia asukkaita, jotka eivät ole (tätä) koulutustaan vastaavissa töissä, vaan voisivat auttaa kotihoidossa olevia ihmisiä? Löytyykö vapaaehtoisia työttömiä tai lomautettuja, jotka voisivat osallistua oman logistiikan ja ruoka-avun rakentamiseen? Voivatko vielä työssäkäyvät lahjoittaa hieman palkastaan työttömäksi jääneiden naapureiden tukemiseen? Voidaanko luoda jonkinlaisia komiteoita tai työryhmiä ratkaisemaan ongelmia, jotka koskevat kaikkia alueen ihmisiä?
Omaehtoisen järjestäytymisen ja yhteiskunnan toiminnan perustana on epidemian olosuhteissa oltava hajauttaminen ja kompartmentalisointi. Kompartmentalisointi eli lokerointi tarkoittaa ihmisten jakamista pienempiin “lokeroihin”, joiden väliset fyysiset kohtaamiset pyritään minimoimaan. Tällä pyritään estämään tai vähintään hidastamaan taudin leviämistä muihin osiin, jos tartunta ilmenee jossakin “lokerossa”. Lokeroinnista on kyse myös valtion asettamissa ulkonaliikkumiskielloissa, joiden avulla maakuntien, kaupunkien ja jopa naapurustojen välistä liikennettä pyritään rajoittamaan.
Valtiojohtoisen lokeroinnin ja eristämisen ongelma on kuitenkin se, että täysimittaisesti toimeenpantuna se tuhoaa niin päätöksönteon, tuotannon kuin logistiikankin rakenteet, mikä puolestaan johtaisi lopulta koko yhteiskunnan luhistumiseen. Esimerkiksi naapurustojen eristämiselle ylärajan asettaa jo se, että suuri osa ihmisistä käy töissä toisella puolella kaupunkia (tai jopa toisessa kaupungissa), naapuruston lähikauppa ei pysty ruokkimaan alueella asuvia ihmisiä, eikä alueella myöskään ole minkäänlaisia päätöksentekorakenteita, joilla elämän jatkuvuus voitaisiin turvata. Paikallisdemokraattisiin rakenteisiin ja niiden federalistiseen koordinaatioon perustuvan yhteiskunnan resilienssi, dynaamisuus ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin peittoavatkin helposti niin jäykän keskusjohtoisen valtiorakenteen kuin myös markkinoiden irrationaalista logiikkaa seuraavat kauppaketjut tuhansien kilometrien tuotantoketjuineen ja laitakaupunkien supermarketteineen. Paikallisdemokraattiset rakenteet kasvattavat ihmisten kykyä tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja reagoida ilmeneviin materiaalisiin ongelmiin nopeasti, ja vahvistavat siten yhteiskuntaa epidemioista ja joukkokaranteeneista riippumatta.
Pandemiakommunismin poliittinen perspektiivi
Yhteiskunnallisen kriisijärjestäytymisen luontainen lähtökohta on kriisin humanitääristen vaikutusten lievittäminen ihmisten ja paikallisten yhteisöjen omaehtoisella järjestäytymisellä. Se eroaa kuitenkin valtiojohtoisesta lähestymistavasta siinä, että yhteiskunnallinen järjestäytyminen ei pyri ainoastaan puuttumaan oireisiin, vaan myös vahvistamaan paikallisia yhteisöjä ja siten koko yhteiskuntaa luomalla paikallisempia ja itsehallinnollisia päätöksenteon, turvallisuuden, hoivan ja logistiikan rakenteita. Pandemiakommunismin perspektiiviksi ei riitä, että palaamme koronavirusta edeltäneeseen tilaan, vaan kriisistä on selviydyttävä tavalla, joka ei johda suoraan uuteen talous- tai ympäristökriisiin.
Jo nyt epidemologit ovat varoittaneet, että koronavirus voi tulla kahdessa aallossa, joista toinen aalto on vielä edeltäjäänsä rajumpi. Tutkijat ovat myös varoittaneet, että ikiroutiin on varastoitunut pernaruton, espanjantaudin, ruton ja isorokon kaltaisia tappavia tauteja, jotka voivat vapautua ja kehittyä pandemioiksi ikijäiden sulaessa ilmastonmuutoksen seurauksena. Tämä kulkutautien uusi aalto on vain yksi seuraus fossiilikapitalismin aiheuttamasta biosfäärin romahduksesta, jonka kokonaisseurauksia elinolosuhteidemme hajoamiselle on vaikea edes hahmottaa. Koronaviruksen aiheuttaman kriisin ei pidä antaa poistaa mielestä sitä, että kansallisvaltioiden ylläpitämä kapitalistinen maailmanjärjestys oli joka tapauksessa matkalla kohti luhistumista omaan mahdottomuuteensa.
Samaan aikaan pandemian – ja erityisesti sen vastatoimien – taloudelliset vaikutukset alkavat vasta hiljalleen hahmottua. Selvää on, että olemme siirtymässä uuteen talouskriisiin, ainoastaan sen syvyydestä ei vielä ole selkeitä ennusteita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on jo raportoitu suurin pörssiromahdus sitten vuoden 2008 talouskriisin. Euroopan talouskasvua ennakoiva ostopäälliköiden indeksi heikkeni ennakkotietojen mukaan helmikuun 51,6 pisteestä 31,4 pisteeseen. Indeksi ei ole koskaan aikaisemmin romahtanut yhtä paljon. Ei edes vuonna 2008 kärjistyneessä rahoitusmarkkinoiden kriisissä. Arvioidaan, että Euroopan “talousveturiksi” kutsutun Saksan talous voi romahtaa ennennäkemättömät 20% vuoden loppuun mennessä. ”Kriisi aiheuttaa työmarkkinoille massiivisen häiriön, joka on pahempi kuin finanssikriisin pahimpina aikoina”, Helsingin Sanomien siteeraama saksalaisen tukimuslaitoksen johtaja Clemens Fuest arvioi.
Myöskään Suomessa tulevaisuudenkuvat eivät näytä yhtään sen valoisemmilta. Helsingin pörssin (OMXH) vuoden alkupuolen huipuarvosta on sulanut jo yksi kolmasosa. Suomen tavaraviennin arvosta 40 prosenttia menee muualle euroalueelle. Suomen pankki ennustaa tälle vuodelle 4% laskua bruttokansantuotteeseen, mutta maan sisäisten ongelmien lisäksi myös taantuma euroalueella kolhii pahoin Suomen taloutta. Euroopan ja Yhdysvaltain talouskehityksestä ei vielä ole selkeää käsitystä, koska koronaviruksen leviäminen on vielä alkuvaiheessaan Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.
Aineellista tukea ja kriisiapua voidaan tiettyyn pisteeseen asti järjestää ystävien, sukulaisten ja naapureiden enemmän tai vähemmän epämuodollisilla verkostoilla. Työttömyyden, varattomuuden ja vuokranmaksuongelmien kasvaessa ja valtiollisen sosiaaliturvan ylikuormittuessa materiaaliset ongelmat paisuvat kuitenkin tasolle, joka edellyttää järjestäytyneempiä ja laajempia yhteistoiminnan muotoja. Asunnon, sähkön ja veden kaltaisten perushyödykkeiden turvaaminen kaikille ei enää ole yksittäisten ihmisten tai pienien verkostojen käsissä, vaan vaatii laajempaa yhteiskunnallista järjestäytymistä. Kyse ei siinä vaiheessa ole enää pelkästään yhteiskunnallisesta vaan myös poliittisesta järjestäytymisestä, toisin sanoen järjestäytymisestä poliittisiin kamppailuihin. Ennemmin tai myöhemmin pöydälle nousee kysymys, ketkä pelastetaan ja ketkä kriisin lopulta maksavat? Pelastataanko epidemian jälkeen rahoitusyhtiöt, teollisuus ja pankit, kuten vuoden 2008 kriisin jälkeen useissa maissa, tavallisten ihmisten elämän, asuntojen ja säästöjen kustannuksella? Vai toisinpäin? Vastaus riippuu ainoastaan kyvystämme järjestäytyä puolustamaan elämämme edellytyksiä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.
Pandemiakommunismin poliittisen lähtökohdan on oltava ihmisten tietoisuudessa piilevän solidaarisuuden järjestäminen poliittiseksi voimaksi, joka voi puolustaa ihmisten etua niin koronavirusta kuin myös poliittisia uhkia vastaan. Pankkien ja suuryritysten johtajat ovat jo hyökkäysasemissa, valmiina kiristämään kriisin verukkeella itselleen lisää rahaa ja vaatimaan työntekijöiltä “joustoa” ja “venymistä” hengen ja terveyden uhalla, jotta yritysten voitot ja omistajien varallisuus saataisiin pysymään pienen rikkaiden joukon hyppysissä. Ennemmin tai myöhemmin voimistuvat vaatimukset palkkojen alentamisesta, työaikojen pidentämisesti, työolosuhteiden huonontamisesta ja työssäkäynnistä hengen ja terveyden kustannuksella.
Työntekijöiden, työttömien ja vuokralaisten puolustaminen näitä hyökkäyksiä vastaan edellyttää solidaarisuuden kehittymistä vuokralakkojen, lakkojen ja blokkausten kaltaisiksi koordinoidun joukkotoiminnan muodoiksi kun epidemia hellittää. Naapuriapua voi kehittää vastalogistiikaksi, joka palvelee yhteiskunnan perustarpeita suuryritysten ja niiden etujärjestöjen painostuksesta huolimatta. Chat-sovellusten ja muun sosiaalisen median kautta luodut ryhmät voivat toimia ensiaskeleena paikallisdemokraattisille päätöksentekorakenteille, joilla voidaan tehdä alueen asukkaille merkittäviä päätöksiä sekä koordinoida yhteisöllisesti järjestettyjä palveluita.
Tämä on pandemiakommunismin poliittinen perspektiivi. Ei pelkästään kriisin oireiden lieventäminen, vaan yhteiskunnan voimistaminen ja puolustaminen. Meidän on uskottava siihen, että ihmiskunta ja ympäristö voivat selvitä tästä kriisistä voittajana ja lähdettävä rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, joka pystyy itse hallinnoimaan omaa hyvinvointiaan, asettamaan yhteisöllisen talouden globaalia kapitalismia ja sen talouskriisejä vastaan sekä solidaarisuuden ja federalistisesti koordinoidun paikallisdemokratian poikkeustiloja ja pakkokeinoja vastaan. Vain siten voimme ehkäistä uudet kriisit ja vastata käynnissä olevaan ilmastokatastrofiin.
Johannes Kukko
Lue myös:
Toimitus 